Mutta kuulumisia tähän hetkeen ! Kp 39, muuttui kp1. Ei tärppiä tässä kuussa... Ota sitten naisen kehosta selvää, että miksi kierto venyi neljä päivää pidemmäksi, vaikka ovulaation olin bongaavinani.
Kuukautiset kumminkin poikkesi normaalista. Särkylääkettä kipuun ei tarvinut ottaa, mikä mun kohalla oli uutta. Ehkä tästä asiasta pitäis olla iloinen, kun kerran helpommalla pääs ;D Jostain mulla silmiin popsahti esiin, että vitamiineilla olisi vaikutusta kuukautiskipuun. Enään en vaa muista, että mitkä kyseiset vitamiinit siihen oli luokiteltu, mutta uskon, että osaa asialla kumminkin on. Vitamiineja, kun olen nyt säännöllisesti syönnyt.
No, se siitä aatoksesta....
Hyvin oon pystyny vauva-asiat sivuttamaan hetkellisesti. Tietysti taas muistutus asiasta tuli postissa, kun Vauva-lehden kerkesin mennä tilaamaan ennen, kun tieto tuulimunasta edes oli... Tai sitten muitten päivitykset FB, kun sovelluksen avaat. Onneks nekin on helppo sivuttaa, kun rullaa vaa eteenpäin. Tietysti kun noita raskauksia on alkanut tulemaan taas ilmi, sellaistenkin kohdalla, joille ei kyllä uskois... Tällöin myös herää kysymys, että miksi minä ? Miksei tolle olis voinnu käyä samalla tavalla, kun mulle ? Miksi se saa pitää sen, mitä mä kovasti halusin ? Olo tuntuu taas julmalta... Jotenki sitä jaksaa asioista iloita toisten puolesta, mutta sitten sisimmässää haluis, että joku muukin kokis saman. Ymmärtäis oikeesti, ettei elämä aina oo yhtä tanssimista....
Hyvin ankeeta tekstiä tähän aikaa päivästä, mutta valitettavan totta nuo ajatukset...
Mä itte elän tällä hetkellä niin erilaista elämää, kun kaverit. Ne jaksaa vielä viikonloput baarissa notkua ja eihän ne muuta teekkään, kun biletä. Siks mulla ei oikeestaan mitään vertaistukea ole, koska eihän ne osaa samaistuu mun tunteisii ja oloihin. Enkä jaksa niitten kans asiasta keskustella, koska eivät ymmärrä. Mut mitäs mä teen ? Käyn töissä ja palaan kotii miehen vieree, ehkä saatan yhden sipukan nauttia, mutta sekin harvoin ja seuraavana päivänä takas töihin. Ei mulla tunnu muuta elämää olevankaa. Tietysti asiaa vaikuttaa myös se, että kotoonta keskustaa on se 50km ja nyt suunnitellaa paluuta takasin, koska tää ei ollutkaa hyvä juttu.... Ihan vaan sen takia, koska sähkölaskut kuukaudessa ollut yli 200e, ja onneks ollaan vuokralla !!!
Mutta miks mä sen lapsen tähän haluisin kasvatettavaks ja ottaa siitä koko elämän vastuun ? Siks, koska musta tuntuu, että juuri se antais mulle arjen elämää. En väitä ettenkö olis tyytyväinen, mutta joku tuolla mun sisäsällä sanoo, että se on mun puuttuva palanen. Ja tietysti seki, että oon aina halunu lapsen tehdä nuorena. Ja siihenkin asiaan on monia perusteita. Mutta kumminkin. Ja tietysti se lapsi kasvattaa sua vielä lisää monella tasolla :) En tiedä voiko vääriä perusteita olla, mutta haave pikkuisesta on suuri.
Armeijan aikaa mä sain hyvin vähennettyä alkoholia. Lomilla ei jaksanu ryypätä, koska seuraavana päivänä olis ollu kauhea olo ja loma olis menny pilalle mun kohdalla. Mielummin nautin ja otin rennosti miehen kainalossa ja höpötin sille viikon tapahtumat. Eli kännissä oon viimeks ollu syyskuussa -14, kun synttäreitä juhlin. Muuten alkon käyttö on jäänny. Mutta sitten nää ihmiset, ketkä on baarissa asunut ja bilettäny aina kun mahdollista, nii ilmoittaa FB, että pienokainen tulossa. SIIS MITÄ ?! Ite oon henkisesti jo valmistautunu pidemmän aikaa ja sit multa viedään se matto jalkojen alta...
Mulla olis taas niin paljon sydämellä, mutta hirveetä romaania ei viittis aina kirjoitella ja pitäis yrittää kirjoittaa useammin, ettei aina näin pitkiä tekstejä tuliskaa ! Huhuh... Jos tässä asiassa ottais itteää niskasta kiinni ;)
Ja vaikka mun elämä voi kuulostaa hyvin ykstoikkoselta, oon silti tyytyväinen :) Mä en tarvi ympärille sitä isoa ihmisporukkaa, enkä hirveesti jaksa kavereitten kanssa olla, koska se olis aina se baari ja ryyppääminen. Tuntuu että henkisesti mä olen vanhempi, ku muut mun ikäset...
Yritän palata taas pian kirjoituksen pariin ! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti