Arki.

Viikko on lähtenyt normaaliin tapaan liikenteeseen. Koska yötyöt ovat taas listani hunajaa, niin yöt menee valvoessa ja päivät nukkuessa. Vapaita odotellessa, että pääsee tän hetkisestä pienestä perheestä nauttimaan. 

Ainahan se loman jälkeen tuntuu rankalta taas työt aloittaa,
mutta nopeesti sitä pääsee taas virran mukaan ja 
normaalista arjesta kiinni. Mikäs siinä,
kun aika menee nopeasti töitä tehdessä...

Tänään kumminkin oli normaalista poikkeavaa ja
näin elämän vilisevän silmissä.

Parvekkeelle mentäessä katsoin, kun koira ei ollut normaali itsensä. Katse oli surullinen, kuola valui suupieliä pitkin solkenaan, tärinä ja heikkous valtasi koiran.

Meidän tämän hetkinen koiravauva oli syönny roskista isännän ollessa asioilla ja mä tyytyväisenä makkarissa vetelin sikeitä.

Oksennusta oli parvekkeella ja yritin pysyä kasassa ja etsiä päivystävän eläinlääkärin numeroa. Tuntu, ettei se helpolla meinannut löytyä ! 

Eläinlääkäri saatiin kiinni ja kerroin tapahtuneen. Sanoi, että vettä ja ruokaa vaan, jos oksentaa, antaa oksentaa. Pahemmaksi jos menee, nii yhteys päivystävään. Mun onneks koira alkoi virkomaan, heti, kun koiramakkaran tuoku kävi nenään. Helpottavaa, mutta samalla hieman huvittavaa. Koira sai syödäkseen ja mamma käski lepoon.

Kuten olen maininnut, että meidän talouteen kuuluu kaksi koiraa. Yksi sekarotuinen (n. 5v.) ja toinen Bernhardinkoira (1,5v). Kyseinen bertsu on kumminkin enimmäkseen 'mamman koira', koska itse vauvan perheeseen aikoinaan hankin ja on pennusta asti ollut. Molemmat koirat ovat yhtä tärkeitä ja mun silmäteriä. Mutta kerkeän aina ajattelemaan pahinta taivaan ja maan välillä, kun eläin on kipeä ja heti ajatuksena, että menetän rakkaan. Toivottavasti päästään vain säikähdyksellä !! 

Ajatuksiin...

Kyllä, olen sen päättänyt että tässä kierrossa en stressiä ottaisi. Tosin... Mä alan jo kohta menettää mielenkiintoni asiaan ja haluaisin kohta delokoida koko ajatuksen mielestä. 

En tiedä miksi, mutta ajatusmaailmaani kiusaa, että ei me kumminkaan sitä pikkusta nyyttiä syliin saada. Tuskin edes raskaudutaan tai jos raskautuisi, nii jokin koplikaatio tapahtuisi. Joko se on kohdunulkoinen, tai se tuulimuna tai se vain menee kesken. Ihmeiden odotus alkaa mulla olla kohta jo ohi. 

Ajatus on varmaan saannut itsensä pään sisällä liikkelle siitä, kun elokuu tekee tuloaan ja uutta plussaa olen odottanut keskeytyksen jälkeen. Eihän tämä ole aika eikä mikään, mutta nuorina ihmisiä, kun ollaan, ajattelin, ettei siinä kauaa menisi, vaikka osittain valmistuin pitkään odotukseen ?

Vaikka teen kolmivuorotyötä, niin työntekoni on enemmän yöpainotteista, omasta tahdosta. Mutta tuskin tässä kukaan raskautuukaan, kun syötyä tulee niin huonosti, etenki yötöitä tehdessä. En valehtele jos väitän, että eiliseen ruokalistaan kuului kourallinen pähkinöitä, yöllä syödyt 2kpl voileipiä ja aamulla pieni kupillinen puuroa. Päivällä heräessä kourallinen pähkinöitä oli taas aamupala, sekä kuppi kahvia. Kuka nyt raskautuisikaan tämmösellä 'dietillä' ??

Yksinkertaisesti ruoka ei vain maistu mulle kunnolla, kun yömoodi laitetaan päälle. Tosin toivon, että liikunnan lisääminen kasvattaisi ruokahalua, myös yötöitä tehdessä. Tällä viikolla en ainakaan voi treenausta harrastaa uuden tatuoinnin vuoksi. Mutta sali kutsuu heti, kun mahdollista.

Mä toivon, että joku kuulisi mun 'huudon' ja auttais. Auttais, vaikka poistamaan ankeat ajatukset mielestä ja nostamaan päätä ylös, kohti tulevaisuutta. 

Osittain taas, tunteet on turta. Hirveesti en jaksa keskutella enää lapsista tai raskaudesta tai niistä ihanista vauvoista. Muiden raskaudet eivät kiinnosta (vaikka osittain toisen puolesta siitä iloitsen), koska asia ei koske minua tai ei ole ajankohtainen tällä hetkellä. Ajatellaan, kun on ajattelun aihetta. Keskutellaan, kun on keskutelun aihetta. 

Mä olen taas risteyksessä, josta en pääse pois.