Sikin sokin on ajatukset ja salaisuus paljastuu...

Toisena päivänä se helpottaa, seurravana päivänä ajatukset taas pyörii pyörimistään. Miten omia ajatuksia vois päästä karkuun ? Ei taija olla mahollista...

Tietysti ajatukset pyörii raskaudessa ja siinä, miltä mä tällä hetkellä näyttäisin ? Viikkoja en edes viitsi laskeskella ja juuri viimeistelin kaapin syöveriin kaikki neuvolasta saadut lehtiset. Samalla vilkaisin äitiyskorttia, jossa ekan neuvolan merkinnät, sekä Kotkan reissu... Laskettu aika olisi ollut 13.8.2015

Tikutellu oon ovista, koska kroppa ei tunnu yhtää omalta... Tai tuntuu, että olis uudessa kehossa, koska hormoonit heittää semmosta hyrrää, että ei tiedä itsekkään. Jos aletaan laskea ovulaatiota tämän kierron mukaisesti ovulaatio tapahtuisi 24 päivä, jos kierto 35 päivää, mutta uskon, että muuttuu. 

Olen joutunut googlettamaan ja lukemaan noista ovulaatiotikuista. Ensimmäistä kertaa, kun käytössä, nii hakusessa vähän on. Mutta nyt olen ymmärtänyt, että viivan tulee ollaa joko kontrolliviivaa tummempi tai yhtä tumma, jolloin ovulaatio on lähiaikoina tapahtumassa. Noh... Tästä tietenkin taas tuli pettymystä, koska n. viikko sitten testin tehdessä, viiva oli paljon voimakkaampi, kuin tämän hetkiset. Eli todennäköisesti ovulaatio ollut jo ennen aikoja ja toiset kuukautiset alkaisivat lähipäivinä, jos oppikirjan oppien mukaan mentäisi ? Tiedä nyt sitten.

En ole odottanut raskautuvani nopeasti. Jotenkin takaraivossa tunne, että varmaan pari kuukautta vielä eteenpäin mennään, ennen kuin ihme tapahtuu... Mutta en voi kieltää, etteikö se olisi pettymys. Ja tietysti sitä tärppäystä odottaa, koska moni on sanonut raskautuvansa nopeasti keskenmenon jälkeen. Mutta jokainen ihminen on yksilö, se tulisi muistaa tässä asiassa. 

Salaisuuden voin varmasti paljastaa, koska asia ajatusmaailmaan vaikuttaa... Kyseessä mulla ei kumminkaan ole ensimmäinen raskaus. Ja pyydän anteeksi, jos asian olette näin ymmärtäneet, mikä nyt on ollut ehkä hieman tarkoitus, koska asiaa ei ole ollut helppo myöntää. Olen tehnyt abortin elokuussa -12, jolloin amiksen toinen vuosi alkoi... Suhteessa olin tämän hetkisen miehen kanssa, mutta tilanne oli meillä tuolloin aivan päinvastainen ja todettiin päätös oikeaksi pitkän keskustelun jälkeen.

Ja tietysti sen ajan päätös on vaikuttanut mieleeni... Vaikka kyseessä mulla toinen raskaus ja "yleiseksi" leimattu tuulimuna, tuntuu rangaistukselta, joissain määrin. Ehkä mun täytyi tämä asia kokea, koska olen joskus päätöksen elämän ja kuoleman välillä tehnyt ja nyt mun sisällä ei kasvanu ketään ja se oli luonnon tehtävä... Miten tän ajatuksen sais pois mielestä ? Vai kuuluko sitä edes
 saada ?

Silloin raskaus keskeytettiin lääkkein. Sain ensimmäisen tabletin sisäisen tutkimuksen jälkeen ja loput kotiin mukaan. Kun vuoto alkaa, nii paikallisesti täytyi tabletit laittaa. Meni n.30min, kun kivut alkoi. Olin yksin kotona. Kipu oli sietämätöntä ja Panacodit ei auttanut, jotka lääkäriltä sain. Kärsin sen vuoksi kovasta väsymyksestä ja hallusinaatiosita. Sen lisäksi oksentelin ja mikään ei sisällä pysyny. Kävely ei onnistunut, enkä tiennyt miten päin sängyllä olis. Ponnistuksen tuntemuksia tuli, mutta mitään ei ulos tullut, kun vessaan meni.

Mä itkin ja huusin. Muhun sattu fyysisesti ja henkisesti. Muistan huutaneeni monta kertaa kovan itkun kera "Mä en halua ! Mä en tahdo tätä ! Mä haluun pitää sen !" Myöhästä se siinä vaiheessa oli enää katua. 

Soitin äijän jossain vaiheessa takasin kotii, koska en kestäny olla yksin. Jääkaapin humina kuulosti mun korvassa vauvan itkulta ja makuuhuoneessa seinään tuli halkeama, joka valui verta ja makuuhuone täyttyi sängyn rajalle asti verellä. Tuntu hirveeltä.

Miehen tullessa kivut oli kovat ja hän soitti mun mutsille. Mutsi tuli nopeesti paikalle ja yritti lohduttaa. Jouduttiin sit sairaalaan lähteä, koska en pystyny olla paikallani ja särkylääkkeistä ei ollut apua ja mikään ei sisällä pysyny. Asuttii silloin alle 100m päässä sairaalasta ja sekin matka autolla oven eteen. Jonon ohi pääsin nopeasti, koska fyysinen kipu havaittiin selkeästi. Hoitajat ei osannu tehdä mitään. Sängylle päästessä mulle tuli tarve ponnistaa. Sanoin mutsille, että "Nyt mun täytyy mennä, pitää oikeesti ponnistaa !" Juoksin vessaa, hetken ponnistin ja pönttöön joku tipahti. Kaikki fyysinen kipu oli poissa, mutta säikähdin niin paljon, että aloin huutoitkua vessassa vääntämään ja mutsi tuli paikalle. Sanoin, että "Nyt se tais tulla pois..." 

Kotiin palattaessa olo oli helpottunut, koska nyt kaikki oli takana. Pahin oli ohi ja pääsin heti miehen kainaloon pitkällee. Siinä oli hyvä olla. Mitään ajatuksia ei liikkunu mielessä.

Niin karulta, kuin asia voi kuulostaa, se asia ei mua hirveesti silloin vaivannut. Varmaan keskustelu, että miksi näin päästämme, auttoi siihen. Päätös oli selkeä ja perustelut "hyvät", koska pelkäsin, että luon vihan tunteet lasta kohtaan joskus, koska en voinnut täyttää sen hetksiä unelmiani ja ajoitus oli todella huono, myös talouden vuoksi, koulut olivat mulla vielä kesken ja se oli meidän yhteinen päätös. 

Asia ei hirveästi ole vaivannut, mutta en kiistä ettenkö olisi joskus pysähtynyt miettimään, että mitäs jos asiat olisikin toisin. Ja etenkin nyt tää abortti nousi mun pintaan. Perusterve nuori nainen mä olen, mutta ajatukset nyt ja tieto kaikesta siitä, että raskaus ei voikkaan olla niin yksinkertainen homma, vaivaa ja pelottaa mua. Entä jos löytyykin vika tai otan liikaa paineita asiasta, vaikka ajatus täytyisi olla "tulee jos on tullakseen" ? Voi tätä ajatusten tunnemyllyä ja pientä patoutunutta vihaa itseään kohtaan. Mitä jos mua halutaan rangaista 2012 elokuun tapahtumasta loppuelämä ?

Tuulimunaraskaus

Koska blogini käsittelee tätä koettua tuulimunaraskautta, ajattelin siitä yleisen tiedon laittaa... 

Tuulimunaraskaus (ovum abortivum) johtuu sukusolujen yhtymisvaiheessa tapahtuvasta satunnaisesta kehityshäiriöstä.

Tuulimunaraskaudella tarkoitetaan raskautta, jossa sikiön kehitys on keskeytynyt niin varhaisessa vaiheessa, ettei kaikututkimuksella voida sikiötä välttämättä edes todeta. Tuulimunaraskaudessa kehittyvät niin sikiökalvot kuin istukkakin, mutta ei siis itse sikiötä.

Ominaista tuulimunaraskaudelle on, että sikiöpussin kaikututkimuksissa on toistuvasti nähtävissä ruskuaispussi ilman sikiökaikuja.

Tuulimunaraskauden aikainen vuoto on vähäistä tai sitä ei ole ollenkaan. Myöskin kohdunsuu on kiinni.

Keskenmenoista 77 % on tuulimunaraskauksia.

Yleensä tuulimunaraskaus keskeytyy itsestään noin 8-10. raskausviikolla. (Lähde Terve.fi -sivulta)

Jepjep... Mitä voisin vielä kommentoida asiaa ? No... Mulla itellää tuulimunraskaus jatku todellaki siihen yli 11+ ja mitään keskenmenon oireita ei ollu, mistä tietysti lääkäri ja kätilö oli ehkä vähän ihmeissään. Tietoonikin vielä kaavinnän jälkeen sain, että ruskuaispussi vastasi viikkoja 11+ ja istukassakaan ei näkyvää ollut. Ja patalogin vastaus oli kanssa positiivinen, että poikkeavuutta ei ollu. Hyvä niin.

Ensimmäisessä ultrassakin kohtu oli kasvanut normaalisti ja lapsivettä oli normaalin verran, mutta asukki puuttui. Hoikkana ihmisenä, se pieni mitätön alavatsan turvotus oli tarkkasilmäsillä huomattavissa jo. Tai jos ei asiaa tajunnut siinä mielessä, nii varmasti joku pienessä mielessä mietti, että oon lihonu. En väitä, etteikö olisi ikävä sitä aikaa, kun pahasta ei ollut tietoakaan. Se oli hetki elämässä, milloin tunsin iloa elämää kohtaan ja jaksoin eri tavalla, vaikka väsymys oli kova... 

Näin jälkeenpäin, kun alan asiaa uudestaan miettimään ja ajattelemaan, ei meinaa sanoja löytyä. Miten joku asia voiki vetää ihmisen hiljaseks ? Vaikka olen sanonut, että pahemmasta on yli päästy henkisesti, sitä ei haluais enää käsitellä... Mut on varmaan todella vedetty maanrakoo ja lujaa. Tunnen taas oloni hölmöks kirjottaessa, enkä oikein tiedä mitä kertoa. Voihan se hyvin ollakki, ettei tätä blogia tuu kukaan välttämättä lukemaankaan/ seuraamaan. 

Ja tiedän, että moni on kokenut pari tai kolmekin keskenmenoa, ennen kuin raskaus on pidemälle edennyt tai on kuullut jo sydämen sykkeet, mutta seuraavalla kerralla ei mitään olekkaa ja sikiö on kuollut. Itse en ole henkilökohtaisesti valmis kokemaan asiaa, mutta minkä teet, jos luonto niin päättää. Nostan hattua noille vahvoille naisille, jotka ovat joutuneet sitä kauheutta kokemaan. Koska itselleni tämä tuulimunaraskaus otti koville, joten en haluaisi kuvitella asiaa millään toisella kauhealla tavalla. 

Mutta nyt siihen keventävään vaiheeseen ! Vaikka sanoin, etten tule mitään ovulaatiotikkuja ostamaan... Myönnän näin tehneeni :) Lueskelin taas illan aikana kovasti keskustelupalstoja ja ties mitä sivuja, nii ajatukseen heräsi, että jos en tässä kuussa ovuloikkaan ? Eli tikut ostin sen vuoksi, että seuraan sitä ovulaatiota (sittenkin)... Miksi ? Siksi, koska haluan olla tietoinen asiasta, että onko kroppa normaalisoitunu kaavinnan jälkeen.

Mutta... Ajattelin tätä blogia kirjoitella, koska tuulimunaraskaus on loppupeleissä yleinen, mutta tietoa kumminkin vähän. Noh... Eihän siihen tota alkua parempaa tietoa välttämättä saa, mutta haluan auttaa sitä naista/ naisia. joka joskus kokee saman asian tai vastaavaa, niin täältä löytyy toinen ! Vertaistuki on paras tuki, jota itsekkin olen paljon netin kautta saannut. 

Aatteita

Ensimmäinen teksti on tiivistettya materiaalia. Ei kumminkaan tarkoita, etteikö kysymyksien tullen. voisi asiaa ottaa puheeksi. Asiaan tietysti vaikuttaa myös se, että täytyi tiivistetysti kirjoittaa, jotta blogiin pääsee käsiksi ne, jotka haluaa. 

Mutta lueskellessa ensimmäistä teksitäni ajattelin hieman tarkentaa, että keskenmeno-oireita mulla ei esiintyny. Ainut mikä ehkä huoletti oli, että oireet jossaa vaiheessa jäi vähäisiksi. Enää ei niin paljon oireillut, kuin alussa... Sitä en tiedä olisiko tuulimunaraskaus mennyt itsestään kesken, jos ultrakin olisi ollut myöhemmin. Arvioituja viikkoja Maanantaina 26.1. olisi ollut 11+3. 

Oon jo kolmekuukautta käsitelly asiaa, joten ajatukset alkaa olla jo aika selkeitä. Tai jos niitä selkeeksi voidaan sanoa, mutta sanotaan näin, että pahemmasta on yli päästy. Enkä kiistä, että asian kanssa taistelu olisi ollut helppoa. Kenenkään keskenmenoja tai mahdollista tuulimunraskautta ei tulisi vähätellä. Jokainen käsittelee asian omalla tavalla ja jokaiselle innostuneelle odottajelle se on pettymys, Vaikka tunnen oloni hieman tyhmäksi, että miksi ns. suren asiaa, niin vastaus on yksinkertainen... Luulin todellakin olevani raskaana ja luulin todellakin saavani esikoisen. Kaikki oli todellisen tuntuista. Kunnes kaikki vietiin sekunnissa. Sekunnissa elämä romahti ja kaikki meni palasiks. Mikään ei sillo tuntunu oikeelta tai todelliselta. Siksi mä sitä asiaa suren. Ja uusi raskaus on todella toivottu. :)

Mun tän hetkinen kirto on 35päivää ja tänää laskujen mukaa KP 7. Kuukautiset alko tasan viis viikkoa kaavinnasta ja nyt ollut yksi vuodoton päivä. Mun tarkoituksena ei ole alkaa "pongailla" ovulaatiota, tai en harrasta tikkuun pissimistä, koska hyvä pysyä sopimuksessa "tulee jos on tullakseen". En halua, enkä pysty ottamaan asiasta mitään todellista yritystä... Enkä kyllä odotakkaan, että jo ensimmäisestä kierrosta raskautuisin. En halua, että siitä tulee itellee mikään pakkomielle tai kokoaikainen ajatus. Helpompi mennä omalla painolla...

Ja tietysti aina negatiivisen kokemuksen jälkeen sitä pelkää toista. Raskauteen ja sikiön kehittymiseen sä, et voi vaikuttaa. Et voi vaikuttaa erikseen asiaan, että meneekö raskaus kesken vai onko se mahdollisesti taas joku tuulimuna? Asioita joita ei voi tietää etukäteen ja kun riskit tiedetään, on pelko/ jännitys paljon suurempi. Uusi raskaus tuo iloa ja ajatuksia, mutta jännitys ja pelko seuraavassa raskaudessa on varmasti suuri... Entä jos taas haaveet kaatuvat? Uskallanko nauttia asiasta ja kuinka kaikki tulee edistymään? Entä jos ja miten jos ja kun? 

#1 Kirjoitus

Muitten blogeja lueskellessa ja pitkän harkinnan jälkeen, ajattelin sen myös itse aloittaa. 

Olen 21-vuotias ja Joulukuussa -14 elämäni muuttui ja Tammikuussa -15 romahti. Tein positiivisen rakaustestin Joulukuun alussa, joka oli positiivinen yllätys, mutta samalla hämmästyttävä. 

Olimme iloisia  ja innostuneita raskaudesta. Kerkesimme miettimään jo tulevista muutoksista ja itse jouduin sopeutumaan ajatukseen, että vartaloni tulee muuttumaan. Suuret ajatukset ja suuret haaveet. Kaikki oli jännittävää, eikä kunnolla tiennyt mitä odottaa. 

Raskausoireita oli väsymys, paleli, rintoja aristi, himoitsin maksamakkaraa, ummetus ja alavatsan turvotus. Raskaus oli todellinen. Tai siltä se ainakin tuntui, vaikka hirveitä oireita ei ollut. Äiti oli heti mieltä, että poika se on, koska samanlaiset oireet hänellä oli ollut, kun pikkuveljeäni odotti.

Nyt se päivä koitti !! Ensimmäinen ultra oli edessä ja jännitys oli kova ! Jännitin kovasti, että tänään me nähdään se pieni ihme, joka tuolla todella on. Mutta samalla mua valtas tunne, että kaikki ei ole hyvin ja en todellakaan haluais lähtä. 

Me odotettii ja odotettii. Joka kerta, kun tutkimushuoneen ovi kävi, mun vatsaa kouras. Olin niin jännittyny, että sanat ei riitä kertomaa...

Tuli meijän vuoro. Aristelevasti astuin huoneesee mieheni kanssa. En uskaltanu katsetta näytölle laittaa, koska tunne siitä, että kaikki ei ole hyvin. Kätilö otti ultran vatsan päältä ja sanoin, että joutuu tekemään sisäisesti, koska päältä ei tarpeeksi näy. Kerkesin säikähtää. 

Totta se oli. Vatsassani ei ollut muuta kuin istukka ja ruskuaispussi. Mä romahdin. Kätilö yritti vielä katsella, mutta ei siellä tosissaa mitään ollut. Aika rääkärille, joka ultras uudestaan ja passitti tulemaan seuraavana päivä uudestaa, klo 7.30 kaavintaa ja istukka menisi tutkittavaksi.

Me molemmat romahdettii. Se oli henkinen potku munille, niin sanotusti. Ei tuntunu todelliselta. Me ei oltu raskaana. Oli huijattu olo...

Pääsin aamulla jo ensimmäisenä. Ei tarvinu onneks kauaa odottaa. Kaikki meni hyvin ja päivän aikana päästiin jo lähtemään kotiin. Ja tyhjä olo valtasi tunteet. Miksi se meni näin ?

Suurimmista pahoista tunteista päästiin yli. Onneks mulla on ihana mies, kenen kanssa pystyin asiasta puhumaan, sekä fiiliksistä mitä nyt aina ilmaantu. Tapaus kosketti sitä melkeempä yhtä paljon, ku mua ja silloin tajusin, että toi äijä on se, kenen kans haluun todellaki viettää loppu elämän ja se on aina mun tukena ja turvana, kun sitä tarvitsen. Rakastuin syvästi uudestaa.

Nyt kaavinnasta kulunut aikaa viis viikkoa ja kolme päivää. Kuukautiset alko tiistaina, tasan viis viikkoa kaavinnasta. Hirveesti ei normaali kierrosta ole. Olo on hyvä, koska vuodon loputtua "tulee jos on tullakseen"-yritys voi alkaa ! :) 

Mitään "ilmoitusta" alkavista kuukautisista ei tullut. Rinnat ei aristellut, vatsa ei mennyt sekaisin tai ei muutakaan erityistä. Alavatsaa väänteli kovasti herättyä ja aamupäivällä alkoi niukka vuoto, joka muuttui päivän mittaa runsaammaksi. Kivut koveni. Oli normaaleista kuukautiskivuista voimakkaammat. Burana on onneksi ollut hyvä apu ja joudun vieläkin ottamaan 1-2 tablettia päivässä. Vuoto on väriltään ollut kirkkaan ja tumman väliltä ja hyytymiäkin on ollut jonkin verran. 

Ensiviikon perjantaina 13 päivä, mulla olis jälkitarkastus. Halusin ajan ihan oman mielenterveyden vuoksi ja varmistuksesksi, että kaikki on ok. Patalogin vastaus istukasta oli tullut epikriisinä postiin, että kaikki ok ja uutta raskautta voi alkaa yrittämään kuukauden päästä uudestaan. 

Ajatuksia olen jo paljon käsitellyt omassa mielessäni ja aika hyvin asiasta toipunut. Tietysti ajatus raskaudesta on paljon mielessä, mutta yritän asiaa vältellä, koska en jaksa ajatella. Joudun muutenkin törmäämään raskaana oleviin, joko töissä tai FB:ssä... Blogin tarkoitus on myös tietysti, että kerron pienen mielen sisällöstäni ja vertaistukena :) 

Kahden kuukauden tapahtumat on tähän tekstiin tiivistetty, jotta kärryille pääsee :) Asiat tulevat varmasti vielä esille uusissa kirjoituksissa. Ja kyllä. Tämä todennäköisesti tulee painottumaan enemmän raskauteen, koska esikoisen saaminen on kovasti mielessä ja miehen kanssa niin sanotusti sovittu juttu ;) 

Mutta katsotaan minne asiat johtavat ja ajatukset vievät ! Tervetuloa seuraamaan blogia ja kommentoimaan, jos kiinnostaa :) Ja totta kai lukijoita on kiva saada, että mielenkiinto kirjoittamisessa pysyy. Hyvä jos jaksoit tämänkin tekstin lukea ja pahoittelen pitkää alkusoittoa :)