Tietysti ajatukset pyörii raskaudessa ja siinä, miltä mä tällä hetkellä näyttäisin ? Viikkoja en edes viitsi laskeskella ja juuri viimeistelin kaapin syöveriin kaikki neuvolasta saadut lehtiset. Samalla vilkaisin äitiyskorttia, jossa ekan neuvolan merkinnät, sekä Kotkan reissu... Laskettu aika olisi ollut 13.8.2015
Tikutellu oon ovista, koska kroppa ei tunnu yhtää omalta... Tai tuntuu, että olis uudessa kehossa, koska hormoonit heittää semmosta hyrrää, että ei tiedä itsekkään. Jos aletaan laskea ovulaatiota tämän kierron mukaisesti ovulaatio tapahtuisi 24 päivä, jos kierto 35 päivää, mutta uskon, että muuttuu.
Olen joutunut googlettamaan ja lukemaan noista ovulaatiotikuista. Ensimmäistä kertaa, kun käytössä, nii hakusessa vähän on. Mutta nyt olen ymmärtänyt, että viivan tulee ollaa joko kontrolliviivaa tummempi tai yhtä tumma, jolloin ovulaatio on lähiaikoina tapahtumassa. Noh... Tästä tietenkin taas tuli pettymystä, koska n. viikko sitten testin tehdessä, viiva oli paljon voimakkaampi, kuin tämän hetkiset. Eli todennäköisesti ovulaatio ollut jo ennen aikoja ja toiset kuukautiset alkaisivat lähipäivinä, jos oppikirjan oppien mukaan mentäisi ? Tiedä nyt sitten.
En ole odottanut raskautuvani nopeasti. Jotenkin takaraivossa tunne, että varmaan pari kuukautta vielä eteenpäin mennään, ennen kuin ihme tapahtuu... Mutta en voi kieltää, etteikö se olisi pettymys. Ja tietysti sitä tärppäystä odottaa, koska moni on sanonut raskautuvansa nopeasti keskenmenon jälkeen. Mutta jokainen ihminen on yksilö, se tulisi muistaa tässä asiassa.
Salaisuuden voin varmasti paljastaa, koska asia ajatusmaailmaan vaikuttaa... Kyseessä mulla ei kumminkaan ole ensimmäinen raskaus. Ja pyydän anteeksi, jos asian olette näin ymmärtäneet, mikä nyt on ollut ehkä hieman tarkoitus, koska asiaa ei ole ollut helppo myöntää. Olen tehnyt abortin elokuussa -12, jolloin amiksen toinen vuosi alkoi... Suhteessa olin tämän hetkisen miehen kanssa, mutta tilanne oli meillä tuolloin aivan päinvastainen ja todettiin päätös oikeaksi pitkän keskustelun jälkeen.
Ja tietysti sen ajan päätös on vaikuttanut mieleeni... Vaikka kyseessä mulla toinen raskaus ja "yleiseksi" leimattu tuulimuna, tuntuu rangaistukselta, joissain määrin. Ehkä mun täytyi tämä asia kokea, koska olen joskus päätöksen elämän ja kuoleman välillä tehnyt ja nyt mun sisällä ei kasvanu ketään ja se oli luonnon tehtävä... Miten tän ajatuksen sais pois mielestä ? Vai kuuluko sitä edes
saada ?
Silloin raskaus keskeytettiin lääkkein. Sain ensimmäisen tabletin sisäisen tutkimuksen jälkeen ja loput kotiin mukaan. Kun vuoto alkaa, nii paikallisesti täytyi tabletit laittaa. Meni n.30min, kun kivut alkoi. Olin yksin kotona. Kipu oli sietämätöntä ja Panacodit ei auttanut, jotka lääkäriltä sain. Kärsin sen vuoksi kovasta väsymyksestä ja hallusinaatiosita. Sen lisäksi oksentelin ja mikään ei sisällä pysyny. Kävely ei onnistunut, enkä tiennyt miten päin sängyllä olis. Ponnistuksen tuntemuksia tuli, mutta mitään ei ulos tullut, kun vessaan meni.
Mä itkin ja huusin. Muhun sattu fyysisesti ja henkisesti. Muistan huutaneeni monta kertaa kovan itkun kera "Mä en halua ! Mä en tahdo tätä ! Mä haluun pitää sen !" Myöhästä se siinä vaiheessa oli enää katua.
Soitin äijän jossain vaiheessa takasin kotii, koska en kestäny olla yksin. Jääkaapin humina kuulosti mun korvassa vauvan itkulta ja makuuhuoneessa seinään tuli halkeama, joka valui verta ja makuuhuone täyttyi sängyn rajalle asti verellä. Tuntu hirveeltä.
Miehen tullessa kivut oli kovat ja hän soitti mun mutsille. Mutsi tuli nopeesti paikalle ja yritti lohduttaa. Jouduttiin sit sairaalaan lähteä, koska en pystyny olla paikallani ja särkylääkkeistä ei ollut apua ja mikään ei sisällä pysyny. Asuttii silloin alle 100m päässä sairaalasta ja sekin matka autolla oven eteen. Jonon ohi pääsin nopeasti, koska fyysinen kipu havaittiin selkeästi. Hoitajat ei osannu tehdä mitään. Sängylle päästessä mulle tuli tarve ponnistaa. Sanoin mutsille, että "Nyt mun täytyy mennä, pitää oikeesti ponnistaa !" Juoksin vessaa, hetken ponnistin ja pönttöön joku tipahti. Kaikki fyysinen kipu oli poissa, mutta säikähdin niin paljon, että aloin huutoitkua vessassa vääntämään ja mutsi tuli paikalle. Sanoin, että "Nyt se tais tulla pois..."
Kotiin palattaessa olo oli helpottunut, koska nyt kaikki oli takana. Pahin oli ohi ja pääsin heti miehen kainaloon pitkällee. Siinä oli hyvä olla. Mitään ajatuksia ei liikkunu mielessä.
Niin karulta, kuin asia voi kuulostaa, se asia ei mua hirveesti silloin vaivannut. Varmaan keskustelu, että miksi näin päästämme, auttoi siihen. Päätös oli selkeä ja perustelut "hyvät", koska pelkäsin, että luon vihan tunteet lasta kohtaan joskus, koska en voinnut täyttää sen hetksiä unelmiani ja ajoitus oli todella huono, myös talouden vuoksi, koulut olivat mulla vielä kesken ja se oli meidän yhteinen päätös.
Asia ei hirveästi ole vaivannut, mutta en kiistä ettenkö olisi joskus pysähtynyt miettimään, että mitäs jos asiat olisikin toisin. Ja etenkin nyt tää abortti nousi mun pintaan. Perusterve nuori nainen mä olen, mutta ajatukset nyt ja tieto kaikesta siitä, että raskaus ei voikkaan olla niin yksinkertainen homma, vaivaa ja pelottaa mua. Entä jos löytyykin vika tai otan liikaa paineita asiasta, vaikka ajatus täytyisi olla "tulee jos on tullakseen" ? Voi tätä ajatusten tunnemyllyä ja pientä patoutunutta vihaa itseään kohtaan. Mitä jos mua halutaan rangaista 2012 elokuun tapahtumasta loppuelämä ?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti